Ympäristömerkit uuden hankintalain valmistelussa
Yritysten kiinnostus ympäristövastuullisuuteen on viimeisten kymmenen vuoden aikana lisääntynyt. Useimmat yritykset - etenkin suuret, kansainväliset tilaajat - edellyttävät toimittajiltaan järjestelmällistä ja johdettua lähestymistapaa ympäristöasioihin ja tehokasta ympäristövaikutusten hallintaa. Tämä lienee suuri syy vastuullisuusajattelun todentamisen suosion kasvuun. Uusia ympäristömerkkejä syntyykin kuin sieniä sateella. Merkkien vaatimustaso kuitenkin vaihtelee suuresti.
Kaikki tuotteiden ja palvelujen alkuperää, puhtautta, jalostustapoja, eettisyyttä tms. koskevat näkökulmat tulisi huomioida vasta sen jälkeen kun johtaminen on kunnossa. Tämä toimii suurten tilaajien hankintapäätöksissä juuri tässä järjestyksessä. Jos tavoitteena on varmistaa, että organisaatio on tunnistanut omat ympäristövaikutuksensa ja sidosryhmiensä ympäristövaatimukset sekä luonut systemaattisen ja suunnitelmallisen tavan parantaa toimintaansa, ollaan etsimässä takaisinkytkentää operatiivisesta tekemisestä johtamiseen. Tämä onkin kansainvälisen ympäristöjärjestelmästandardin ISO 14001:n ydin.
Suomessa ISO 14001:n vaatimukset täyttäviä organisaatioita on n. 1500 kpl. Kansallisia, ympäristönsuojelullisia tavoitteita edistäisi merkittävästi, jos julkisilla hankinnoilla kannustettaisiin organisaatioita tavoittelemaan lähtökohtaisesti juuri kansainvälisestikin hyväksyttävää tasoa. Merkkien vaatimustaso kuitenkin vaihtelee suuresti ja näiden vastaavuuden keskinäinen vertailu vaatii hankintayksiköiltä asiantuntemusta ja toimittajilta asianmukaisia vastaavuusmatriiseja. Hankintayksiköille näyttäisi jäävän todistustaakka siitä, onko toimittajan osoittama vastaava ympäristöjärjestelmä todella käytössä, onko se riittävän kattava, tehokas ja vaikuttava. Tämän todistuksen voi laatia vain arviointiin pätevä ammattilainen.
Olen omakohtaisesti arvioinut useita satoja organisaatioita erilaisilla toimittaja-arviointimenettelyillä, joissa ympäristövaatimukset ovat läsnä. Havaintoni on ollut, että organisaatioiden valmiudet täyttää erilaisten ympäristömerkkien vaatimuksia ovat heikot: organisaatiot reagoivat – eivät ennakoi. Vaatimukset täytetään vain, jos on pakko. Sitä ennen toivotaan että löytyisi joku helpompi ”kiertotie”.
Viime kädessä asiakasvaatimukset ohjaavat kuitenkin toiminnan kehittämistä. Reagointi ympäristövalmiuksien parantamiseen tapahtuu kaupallisten takaiskujen kautta. Oppiminen näistä on yksityisellä sektorilla äärimäisen hidasta, koska yksityisten yritystenhankintapäätökset eivät ole julkisia. Julkiset hankinnat ovatkin tässä suunnan näyttäjänä.
Henkilökohtaisesti pidän epätasapuolisena ja syrjivänä tilannetta, jossa kilpailutuksessa ei arvosteta organisaatioita, jotka ovat investoineet systemaattiseen ja suunnitelmalliseen ympäristövastuulliseen toimintaan ja tarjotaan lievennyksiä niille, jotka eivät viitsi sitä tehdä. Kuka pitäisi näiden puolta, kun lakia valmistellaan?
Kaj von Weissenberg
Kirjoittaja vastaa Inspecta Sertifioinnissa toimittaja-arvioinneista ja johtaa ammattilaisia, jotka arvioivat toimittajia erilaisilla tilaajien hyväksymillä ja valtuuttamilla menetelmillä.